Hei taas pitkästä aikaa! Aika palailla kirjailuhommiin pienen tuumaustauon jälkeen. Ajattelin tällä kertaa palauttaa mieliinne 'ajan' ja paikan, missä kaikki ovat olleet, ja mitä kukaan tuskin muistaa;) Voiko tämä olla edes mahdollista, onko todella olemassa jokin paikka, missä joka ikinen tällä planeetalla asuvista ihmisistä on ollut, mutta jossa kukaan ei muista ikinä käyneensäkään? Jännää, eikö vain!
Vaikka sielä vietetään vain vähän aikaa, niin siinä paikassa ei itsessään ole aikaa. Vaikka siinä 'paikassa' kellutaan avaruudessa tähtien keskellä, niin silti olemme läsnä tässä(kin) maailmassa. Ja siitäkin huolimatta ettei siellä tunneta rahaa, sairauksia, ei kylmyyttä eikä kuumuutta, ei nälkää tai kurjuutta, niin silti ne kaikki vaikuttavat meihin myös siellä! Ja nyt te kaikki mietitte siellä toisessa päässä, että mistä se hullu nyt taas horisee, miten tuollainen voi edes olla mahdollista!
Ja ennenkun paljastan sen paikan nimen, niin kerrottakoon vielä, että me kaikki olemme olleet siellä humanoideina ihmisten keskellä, täysin tietoisina kaikesta; ja jossain syvällä mielemme lokeroissa se muistikuva on edelleen tallessa. Sitä kutsutaan Kohduksi, paikka missä kaikki olemme saaneet alkumme, suojassa pahalta maailmalta, ja kuitenkin siihen Äitiemme kautta yhteydessä. Siellä sielu tulee ensikerran Itse tietoiseksi Itsestään!
Kun sikiö(/sielu) on kehittynyt siihen pisteeseen, käytyään ensin nopeutetusti kaikki aiemmat kehitysversionsa/muotonsa läpi, että silmät voivat avautua, niin mitä paljastuukaan! (Avaruus)Olento, jonka nahka on läpikuultavan harmaa, ja ihon alla näkyy veren virtaus, laskimoissa sinisenä ja valtimoissa punaisena. Olemme voineet katsoa itseämme, ja samaan aikaan itsemme läpi=) Ja välillä koko komeus on jäänyt turkin peittoon, paljastuakseen taas jälleen alastomana ennen syntymää.
Ja vaikka kohdussa on eristyksissä ulkomaailmasta, me olemme tietoisia Äidistämme, tiedostamme hänen tunteensa, kuulemme hänen puheensa ja kaiken mitä ympärillä tapahtuu, vaikkei sanoilla olekaan siellä merkitystä, ainoastaan tunteilla! Ja kuitenkaan Äitimme ei tunnu olevan tietoinen meistä, hän elää omaa elämäänsä, ja ainoastaan kun potkimme, tai saamme hänet syömään, hän vasta jotenkin huomioi meidät. Siis todellakin, Helvetti ja Paratiisi yhdessä ja samassa paikassa!
Useimmilla meistä sielu elää edelleen tuossa samassa tilassa, täysin vailla huomiota. Se ei edes kasva ja kehity, jos sitä ei 'ruoki' rakkaudella. Se tuntee olevansa pieni ja hyljeksitty muukalainen petojen julmassa maailmassa, eristyksissä ja voimaton, ja kuitenkin täysin tietoinen kaikesta mitä tapahtuu. Ei Jumalan antamat lait ole Häntä varten, vaan ennenkaikkea meitä Itseämme, niin että voisimme rakastaa ehdoitta Itse Itseä, sitä avutonta, kaikista 'kurjinta ja ruminta' olentoa, joita me sisimmässämme olemme ehkä edelleen.
Sadonkorjuun aika alkaa olla lähellä, mutta se siemen, joka Itse olemme, l. sielu, ei voi kasvaa ja kypsyä, jos sitä ei muista kastella. Olisiko ehkä aika jo unohtaa itsensä sättiminen ja kritisoiminen, ja oikeasti kokeilla ehdoitta rakastaa Itseä sellaisena kuin on! Vain sitä kautta todellinen muutos on mahdollinen, Rakkaus on Se kaikista Suurin Voima mitä On!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti